Biisoninmetsästys

Biisoninmetsästys



Ennen eurooppalaisperäisten siirtolaisten tuloa Pohjois-Amerikassa arveltiin olevan 50 miljoonaa biisonia. Ne muodostivat suuria vaeltavia laumoja, jotka saattoivat käsittää kymmeniätuhansia yksilöitä. Laajamittainen metsästys kuitenkin vähensi biisoneiden määrä ankarasti 1800-luvun loppupuolella: vuonna 1887 niitä laskettiin löytyvän ainoastaan 541 yksilöä. Sittemmin aloitetut pelastustyöt pelastivat eläinlajin kokonaan sukupuuton partaalta.

Vuonna 1995 kokonaiskanta oli noin 150 00, josta lähes 90 prosenttia yksityisillä karjatiloilla.

Intiaanit

"Tuskin missään muualla maailmassa on tapausta, että yksi eläin määrää koko kansan elämää, kuin preerialla puhveli". (Ote kirjasta tasankointiaanit.)

Vasta kun espanjalaiset olivat tuoneet hevosen Pohjois-Amerikkaan ja levittäneet sen intiaanien keskuuteen, syntyi preerian metsästäjäintiaanien elämäntapa. Hevosesta tuli erittäin merkittävä apu metsästyksessä. Myös tuliaseet tulivat intiaanien käyttöön, kaikkialla viimeistään 1800-luvun alussa. Perinteinen jousi kuitenkin hoiti tehtävänsä paremmin, koska se oli huomattavasti nopeampi ladata kuin piilukkokivääri, ja koska nuolen läpäisykyky oli aluksi luotia parempi.

Intiaanit metsästivät vain elääkseen ja käyttivät saaliin kokonaan. Saaliista olikin moneksi: Liha pilkottiin pieniksi suikaleiksi ja kuivattiin auringossa. Nahasta tehtiin vaatteet, kengät ja teltta eli tiipii. Tiipiit olivat kevytrakenteisia ja sopivat siksi heimolle, joka seurasi biisonilaumoja ja vaihtoi niiden perässä asuinpaikkaansa. Saalis tarjosi myös materiaalin tarve-esineisiin ja jousen jänteisiin. Kuivattu lanta kävi polttoaineeksi puuttomalla preerialla.

Intiaanit elivät sopusoinnussa luonnon kanssa. He uskoivat Suureen henkeen, jonka yksi olinpaikka oli eläimet. Niinpä intiaanit kunnioittivat ja rukoilivat niidenkin eläinten henkiä, joita he metsästivät.

Siirtolaiset

Preerialle asettuessaan alkoivat myös eurooppalaisperäiset siirtolaiset metsästämään biisoneita. Niiden nahka ja liha otettiin kauppatavaraksi ja etenkin biisonin kielestä tuli suosittu herkku. Kun rautatie tuli käyttöön, vuodan eli käsittelemättömän nahan ja lihan kysyntä kasvoi ja kaukomarkkinoille vienti mahdollistui joka kiihdytti metsästystä. Myös karjankasvatuksen ja muun asutuksen leviämisen myötä tuli karjatauteja, jotka saattoivat pienentää biisonikantaa, koska villieläimet eivät olleet niille vastustuskykyisiä.

Rautatieyhtiöt halusivat hävittää biisonit, koska eläimet tukkivat usein ratoja tai vahingoittivat vetureita, viivästyttäen junia joskus monta päivää. Sen lisäksi rautatierakentajat tarvitsivat ruokaa, joten sitä hankkimassa oli ammattimetsästäjiä, kuten William"Buffalo Bill" Cody. Monet heistä metsästivät tuhansia biisoneita vuosittain joka oli omiaan rikkomaan myös intiaanien kanssa tehtyjä sopimuksia kuten mm. Medicine lodgen sopimus. Se antoi kiowille oman seudun jossa elää ja oikeuden metsästää kaikilla alueilla Arkansas-joesta etelään"niin kauan kun puhveleita kulkee alueella sellaisissa määrissä että niiden metsästäminen on perusteltua". Lopulta valkoiset jättivät käyttämättä lähes koko ruhon vieden vain nahat tai kielet ja loput jätettiin mätänemään. Jotkut eivät ottaneet biisonista mitään ammuttuaan sen. Biisonit toimivat myös maalitauluina, kun liikkuvista junista tahdottiin harjoitella tarkka-ammuntaa. Eräs Montanan puhvelilauma (n. 10.000 eläintä) tuhottiin muutamassa päivässä. Tiedettiin, että laajamittaisella metsästyksellä vaikeutettaisiin intiaanien elinmahdollisuuksia ja voitaisiin karkottaa heidät kuten eversti Dodge sanoi:"Ampukaa kaikki puhvelit! Jokainen kuollut puhveli on yksi kuollut intiaani" ja Sheridan:"Antaa heidän tappaa, nylkeä ja myydä kunnes puhvelit ovat kuolleet sukupuuttoon koska se on"ainoa tapa" saada aikaan pysyvä rauha ja antaa"sivistyksen" mennä eteenpäin!"

Esimerkiksi turkiskauppakirjat osoittavat, että Fort Bentonista laivattiin yli 35 000 biisoninnahkaa vuonna 1857. Santa Fen rautateillä vietiin yli 1,3 miljoonaa biisoninvuotaa 1872–1874, ja Bismarckista Pohjois-Dakotasta lähti rautateitse 30 000–40 000 nahkaa vuosittain 1870-luvun lopulla. Laskettiin että niistä n. 3,7 miljoonasta vuosina 1872-74 tapetusta puhvelista vain n. 150.000 oli intiaanien tappamia. Kymmenessä vuodessa kaupankäynti tyrehtyikin, kun biisonikanta romahti sukupuuton partaalle josta eräs kongressin edustaja tuohtuneena kirjoitti:"On selvää että Amerikan päättäjillä ja hallituksella oli osallisuutensa biisonien tuhoamisessa. He eivät tehneet mitään saadakseen hirvittävän tappamisen lopetettua... Tähän tappamiseen on syynä valkoisten ahneus, hillitön tuhoamiskiihko ja mieltymys tuhota kaikki luonnon hänelle antamat antimet"!


1800-luvulla otetusta kuvasarjasta tehty animaatio

Myös monet valkoiset uudisasukkaat ilmaisivat vihansa puhvelien teurastusta vastaan samoin kun intiaanit - pääosin metsästäjäheimot joiden toimeentulo oli paljolti puhvelin varassa. Nyt heimot oli pakotettu siirtymään katkerina reservaatteihin. Kun biisonit vähenivät muutamiin tuhansiin halusi moni päästä lehteen"ammuttuaan sen viimeisen biisonin" ja jotkut taidemaalaritkin ilmaisivat aihetta töihinsä.

Pääsyy biisonikannan lähes sukupuuttoon kuolemiselle oli kuitenkin kaupallinen metsästys. Paksuja biisoninnahkoja käytettiin mm. teollisuuslaitteiden hihnoihin, vaatetukseen ja mattoihin. Biisoninnahkoja vietiin myös valtavat määrät Eurooppaan.

Villin Lännen biisoninmetsästys oli hyvin usein kaupallista toimintaa. Siihen kuului järjestäytyneitä ryhmiä, jotka koostuivat ammattimetsästäjistä, joilla oli mukanaan nylkijöitä, aseen puhdistajia, lataajia, kokkeja, karjapaimenia, seppiä, vartijoita, vankkuriajajia sekä lukemattomia hevosiaja vankkureita. Miehiä palkattiin jopa keräämään lyijyluodit ruumiista ja valamaan ne uudelleen. Monet näistä ammattimetsästäjistä, kuten Buffalo Bill, tappoivat yli sata eläintä yhden metsästysretken aikana ja uransa aikana useita tuhansia. Eräs heistä tappoi yli 20 000 biisonia omien laskujensa mukaan.

Hyvästä nahasta saattoi saada 3 dollaria Dodge Cityssä, Kansasissa ja erittäin hyvästä (paksua talvitakkia varten) saattoi saada 50 dollaria aikana, jolloin tavallinen työläinen ansaitsi hyvällä onnella noin dollarin päivässä.

Metsästäjillä oli tapana paikallistaa lauma aikaisin aamulla ja asettautua noin sadan metrin päähän asemiin. Eläintä ammuttiin sivusta keuhkoihin. Päähän ei yleensä ammuttu, koska pehmeät lyijyluodit litistyivät, eivätkä lävistäneet kalloa, varsinkin jos biisonin päähän oli paakkuuntunut paksu mutakerros. Biisoneita kaadettiin, kunnes lauma vaistosi vaaran ja pakeni tai haavoittunut eläin hyökkäsi toisen biisonin kimppuun saaden lauman hajoamaan. Jos metsästys suoritettiin oikein, kerralla voitiin kaataa suuri määrä biisoneita.


Biisonin pääkalloja, 1870-luku

Metsästäjiä seurasivat nylkijät, jotka iskivät lekalla tapin biisonin nenän läpi, valjastivat hevosvaljakon ja kiskoivat nahan irti ruumiista. Nämä nahat puhdistettiin ja ja pinottiin vankkureihin. Metsästyksen kiihdyttyä preeria oli täynnä mätäneviä ruhoja, sillä lihoja ei usein otettutalteen. Ruhojen lahottua luut kerättiin talteen ja niistä tehtiin lannoitetta.

Vuodesta 1873 lähtien noin vuosikymmenen ajan useita satoja, ehkä jopa yli tuhat tällaista kaupallista metsästysseuruetta, jotka kaatoivat biisoneita enemmän kuin intiaanit tai muut yksittäiset metsästäjät. Saalis oli kaudesta riippuen 2000 - 100 000 eläintä päivässä, mutta tilastoja kaadoista ei ole. Sanottiin, että metsästäjä tarvitsi vähintään kaksi kivääriä, jotta piiput ehtisivät jäähtyä, sillä ammunta oli niin kiivasta. The Fireside Book of Guns -kirjan mukaan kivääreitä jäähdytettiin talvisin jopa lumessa.

Kun suuret laumat alkoivat kadota, alettiin ehdottaa biisonin suojelua. Cody monien muiden tavoin puhui biisoninsuojelun puolesta, sillä hän ymmärsi, että lajia metsästettiin liikaa. Mitään ei kuitenkaan tehty asian hyväksi, sillä tiedettiin, että tasankointiaanit, jotka olivat usein sodassa Yhdysvaltojen kanssa, olivat riippuvaisia biisoneista. Näin intiaanit yritettiin karkottaa uudisasukkaitten tieltä reservaatteihin. Vuoteen 1884 mennessä amerikkalainen biisoni oli sukupuuton partaalla.


Sama kuva suurempanatäällä.

"Valkoisen miehen on kohdeltava kaikkia eläimiä alueella veljinään. Olen nähnyt tuhansien puhvelien mätänevän tasangoilla valkoisen miehen äljiltä kun hän ampuu niitä ohi kiitävästä junasta. Minä en voi käsittää että juna olisi tärkeämpi kuin puhveli jonka me tapamme ja syömme vain pysyäksemme hengissä. Mitä on ihminen ilman eläimiä? Jos kaikki eläimet olisivat poissa kuolisi ihminen hengen suureen yksinäisyyteen sillä mitä tahansa tapahtuu eläimille tapahtuu ennen pitkää myös ihmisille. Kaikella on yhteys." (intiaanipäällikkö Seattle)

Levinneisyys nykyään

C. T. Hornadayn johtama suojelutoimikunta perusti Montanaan ja Oklahomaan biisoninsuojelualueet, joille siirretyistä eläimistä kasvanut kanta kukoistaa. Biisoneita on nykyisin Yhdysvaltain keskilännessä ja Kanadassa. Etelä-Dakotassa on suuria laumoja, kuten joillain yksityisfarmeilla. Kun eläimet ovat olleet turvassa metsästäjiltä ja petoeläimiltä, niiden määrä on kasvanut tasaisesti. Tällä hetkellä biisoneita onkin 200 000–500 000, ja laji on suojelunvarainen.

Lähteet: Wikipedia, biisoni, suom. ja eng. artikkelit